Nato-reaktiojoukot (NRF) ovat korkean valmiuden omaavat, nykyaikaiset monikansalliset joukot, joissa yhdistyvät maa-, ilma- ja meriviranomaisten sekä erikoisjoukkojen (SOF) elementit, jotka liittouma voi nopeasti sijoittaa sinne, missä niitä tarvitaan. Vaikka Nato-lähestymistavan mukaisesti palvelevasta henkilöstöstä käytetään usein yhteisnimitystä ”Nato-viranomaiset”, tarkkaan ottaen kyse on liittoutumaan osallistuvien maiden ja joissakin tapauksissa kumppanuusmaiden tai muiden maiden tarjoamista monikansallisista viranomaisista. Liittouman pelotevaikutus, joka perustuu ydin- ja tavanomaisten voimavarojen asianmukaiseen yhdistelmään, on edelleen keskeinen osa Naton kokonaisstrategiaa. Tämä asenne vastaa liittouman sitoutumista asevalvontaan, aseistariisuntaan ja asesulkuun.
Erilaisia sotilastuotteita (
Tutustuminen Naton asevoimiin
Pysyvinä viranomaisina Natolla on joukko aktiivisia voimia, jotka osallistuvat pysyvästi liittokunnan kollektiiviseen puolustukseen. Näihin valtuuksiin kuuluvat Naton neljä pysyvää merivoimien ryhmää, jotka ovat valmiita toimimaan pyydettäessä. Natolla on myös integroitu ilmapuolustusjärjestelmä, joka yhdistää kansalliset ilmapuolustusresurssit ja kattaa myös liittokunnan ballistisen ohjuspuolustuksen voimavarat. Liittouma toteuttaa myös useita ilmapoliisitehtäviä, joissa liittoutuneiden hävittäjät partioivat sellaisten liittoutuneiden maiden ilmatilassa, joilla ei ole omia hävittäjiä. Nämä lentokoneet puolustavat näin ollen Albanian, Viron, Latvian, Liettuan ja Slovenian yllä olevaa ilmatilaa 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemänä päivänä viikossa ja 365 päivänä vuodessa.
.
Yksiköiden ja kaluston osalta: tämä järjestö voi turvautua jäsenmaidensa asiantuntemukseen ja sotilaallisiin tekijöihin.Tämä sisältää panssarivaunuja, sukellusveneitä tai hävittäjiä. Kun liittouma yhteisesti päättää ryhtyä toimiin, se pyytää osallistujamaita asettamaan joukkoja ja kalustoa Naton alaisuuteen. On totta, että Nato-aloitteen puitteissa palvelevasta henkilöstöstä käytetään usein yhteisnimitystä ”Nato-viranomaiset”, mutta tarkkaan ottaen kyse on monikansallisista viranomaisista, jotka ovat allianssin tukimaiden ja joissakin tapauksissa kumppanimaiden tai muiden joukkoja luovuttavien maiden tarjoamia. Ainoa sotilaallinen kalusto, jonka Nato omistaa, on AWACS-lentokoneiden (Airborne Warning and Control System) laivasto. Vuodesta 2018 alkaen Nato käyttää myös viittä Global Hawk -valvontalennokkia. Menettelyä, jolla pyydetään viranomaisvaltuuksia ja kalustoa siirtoa varten, kutsutaan usein ”valtuuksien tuottamiseksi”.
Tiesitkö? Joitakin
Pohjois-Atlantin liiton esittely.
Kansainvälisen turvallisuuden keskipiste: Pohjois-Atlantin liitto (Nato) on yksi tämän maailman suurista kansainvälisistä instituutioista. Se on 28 Euroopan ja Pohjois-Amerikan maan poliittinen ja sotilaallinen liitto. Liittouma tekee kaikki päätöksensä yksimielisesti. Jokainen jäsenmaa osallistuu sen koosta riippumatta tasavertaisesti keskusteluihin ja päätöksiin. Jäsenmaat ovat sitoutuneet yksilönvapauteen, demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen. Nämä arvot ovat transatlanttisen yhteyden ytimessä.
- Kollektiivinen puolustus: Allianssin ensisijainen tehtävä on suojella ja puolustaa jäsenmaidensa aluetta ja väestöä. Washingtonin sopimuksen 5 artiklassa Naton peruskirjassa vahvistetaan liiton sitoutuminen kollektiiviseen puolustukseen: siinä määrätään käytännössä, että hyökkäys yhtä liittolaista vastaan katsotaan hyökkäykseksi, joka kohdistuu kaikkia liittolaisia vastaan. Naton historiassa 5 artiklaa on sovellettu vain kerran, 12. syyskuuta 2001, Yhdysvaltoihin kohdistuneiden terrori-iskujen jälkeen.
- NATOn komentorakenne: Natolla on pysyvä integroitu sotilaallinen komentorakenne, jossa kaikkien jäsenvaltioiden sotilas- ja siviilihenkilöstö työskentelee yhdessä. Liittoumalla on myös kaksi korkean tason strategista viranomaistahoa: liittoutuneiden komentokeskus (ACO) Monsissa (Belgia) ja liittoutuneiden komentokeskus (ACT) Norfolkissa (Yhdysvallat). Näitä strategisia komentoja tukee kaksi yhteistä voimaviranomaista – toinen Brunssumissa (Alankomaat) ja toinen Napolissa (Italia) – jotka voivat sijoittaa ja johtaa sotilasoperaatioita. Viranomaisrakenteeseen kuuluu myös ilmavoimien komento Ramsteinissa (Saksa), maavoimien komento Izmirissä (Turkki) ja merivoimien komento Northwoodissa (Yhdistynyt kuningaskunta).
- NATOn rahoitus: Jäsenmaat vastaavat suoraan tai epäsuorasti Naton toimintakustannuksista sekä sen politiikkojen ja toimien toteuttamisesta aiheutuvista kustannuksista. Suurin osa näistä rahoitusosuuksista on epäsuoria, ja ne saadaan liittoutuneiden osallistumisesta Naton johtamiin aloitteisiin. Itse asiassa jäsenmaat vastaavat kustannuksista, jotka aiheutuvat niiden Natolle Naton johtamiin aloitteisiin antamista valtuuksista. Esimerkiksi hävittäjälentokoneen toimittamisesta aiheutuvista kustannuksista vastaa toimittajamaa. Jäsenmaat osallistuvat suoraan Naton yhteisiin talousarvioihin sovitun, niiden suhteelliseen bruttokansantuloon perustuvan kustannustenjakokaavan mukaisesti. Näillä maksuosuuksilla rahoitetaan integroitujen rakenteiden, yhteisesti omistettujen laitteiden tai Naton tilojen kustannuksia. Heinäkuu 2016 Estävyys: Toisen maailmansodan jälkeisten viiden vuosikymmenen aikana liittouma on onnistunut estämään kylmän sodan ”liekin”. NATOn turvallisuussateenvarjon suojassa Euroopan, Kanadan ja Yhdysvaltojen kansalaiset nauttivat demokraattisista valinnoista, oikeusvaltion periaatteista ja tuntuvasta talouskasvusta saatavista eduista.
- Kriisinhallinta: Liittouma on usein puuttunut asioihin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Vuonna 1995 Nato auttoi lopettamaan taistelut Bosnia ja Hertsegovinassa ja pani rauhansopimuksen täytäntöön. Vuonna 1999 se auttoi pysäyttämään joukkoteloitukset ja karkotukset Kosovossa, jossa Naton joukot ovat edelleen läsnä YK:n mandaatilla. Vuodesta 2003 lähtien Naton YK:n valtuuttama läsnäolo on auttanut varmistamaan, ettei Afganistanista enää koskaan tule terroristien turvapaikkaa. Vuonna 2011 Nato täytti YK:n toimeksiannon suojella Libyan kansaa. Naton alukset torjuvat merirosvousta Somalian rannikolla ja partioivat Välimerellä osana terrorismin vastaista taistelua. Helmikuusta 2016 lähtien Nato on antanut tukea pahenevan pakolais- ja siirtolaiskriisin hallinnassa. Naton alukset osallistuvat tiedustelu-, valvonta- ja tiedustelutoimintaan tukeakseen kansainvälisen yhteisön pyrkimyksiä estää salakuljetus ja laiton maahanmuutto Egeanmerellä. Naton viranomaiset ovat useaan otteeseen toimittaneet hätäapua, muun muassa Yhdysvaltoihin Katrina-hurrikaanin jälkeen ja Pakistaniin lokakuun 2005 maanjäristyksen jälkeen.
- Yhteistyöhön perustuva turvallisuus: terrorismi, merirosvous, joukkotuhoaseiden leviäminen ja kybertaistelu ovat kaikki uhkia, jotka eivät tunne rajoja. Siksi Nato on luonut maailmanlaajuisen turvallisuuskumppanien verkoston, johon kuuluu yli 40 maata sekä kansainvälisiä järjestöjä, kuten YK, Euroopan unioni, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (Etyj) ja Afrikan unioni. Liittouman Resolute Support -operaatiossa Afganistanissa on mukana kolmetoista kumppanimaata. Naton Kosovo-operaatiossa on mukana kahdeksan maata. Sen lisäksi, että kumppanimaat osallistuvat Naton operaatioihin ja operaatioihin, liittouma on 1990-luvun alusta lähtien kehittänyt laajan kumppanuusverkoston, johon kuuluvat muun muassa euroatlanttinen kumppanuusneuvosto, Välimeren alueen vuoropuhelu ja Istanbulin yhteistyöaloite; liittoumalla on myös monia kumppaneita eri puolilla maailmaa, muun muassa Australiassa, Japanissa ja Etelä-Koreassa.
- Open door: mikä tahansa eurooppalainen maa, joka pystyy edistämään liittouman turvallisuutta ja periaatteita, voidaan kutsua jäseneksi. Kyseinen maa päättää itse, haluaako se hakea jäsenyyttä. Vuosina 1952-2009 yhteensä kuusitoista Euroopan maata päätti kuudesti hakea jäsenyyttä, ja ne otettiin jäseniksi. Tämä prosessi on edistänyt rauhaa ja turvallisuutta Euroopassa. Nato-maiden ulkoministerit allekirjoittivat 19. toukokuuta 2016 Montenegron liittymistä koskevan pöytäkirjan, ja Montenegrolle myönnettiin näin ”kutsutun” maan asema, jonka ansiosta sen edustajat voivat osallistua tarkkailijoina liittoutuneiden kokouksiin. Kun kaikki 28 Nato-maata ovat ratifioineet tämän pöytäkirjan, Montenegro voi liittyä Washingtonin sopimukseen ja tulla liittokunnan täysjäseneksi. Tällä hetkellä kolme muuta maata pyrkii järjestön jäseneksi: Bosnia ja Hertsegovina, Georgia ja entinen Jugoslavian tasavalta Makedonia. Liittoutuneet arvioivat kutakin ehdokasmaata sen saavutusten perusteella. Ennen kuin maa voi liittyä jäseneksi, sen on toteutettava monenlaisia uudistuksia politiikan, talouden ja turvallisuuden aloilla.
Naton perustaminen.
Pohjois-Atlantin liitto on Pohjois-Atlantin sopimuksen allekirjoittajamaiden perustama poliittis-sotilaallinen yhteenliittymä, jonka tarkoituksena on pystyä täyttämään yhteiset turvallisuus- ja puolustusvelvoitteensa. Siihen viitataan useimmiten lyhenteellä Nato, mutta siitä käytetään usein myös nimitystä Atlantin liitto tai Pohjois-Atlantin liitto, harvemmin Euro-Atlantin liitto tai Transatlanttinen liitto5 tai joskus, vielä lyhyemmin, nimitystä liitto. Tämän 4. huhtikuuta 1949 allekirjoitetun sopimuksen tekstillä perustettiin Pohjois-Atlantin neuvosto (NAC), ja siinä määrättiin puolustuksellisesta sotilasliitosta, joka torjui kaikki sen jäseniin Euroopassa, Pohjois-Amerikassa tai Atlantin boreaalisella alueella Kravun kääntöpiirin pohjoispuolella kohdistuvat armadahyökkäykset.
Korean taistelun puhkeamisen aiheuttama järkytys sai NAC:n päättämään vuoden 1950 lopulla perustaa pysyvän integroidun sotilasjärjestön, joka on yhä nykyäänkin Naton tunnusmerkki ja antaa sille sotilaalliset valmiudet, joita millään muulla puolustusliitolla ei ole. Termiä Nato on perinteisesti käytetty kattamaan Pohjois-Atlantin sopimuksen allekirjoittajamaiden oikeudellisesti solmima liittouma ja sen tavoitteiden saavuttamiseksi käytettävissä oleva siviili- ja sotilasorganisaatio. Ranska teki kuitenkin poikkeuksen päättämällä vuonna 1966, vaikka se pysyi Atlantin liiton jäsenenä, erota integroidusta sotilasjärjestöstä, jonka täysjäseneksi se liittyi jälleen vuonna 2009.
Liitto syntyi kylmän sodan alkuaikojen yleisessä kontekstissa ja tarkemmin sanottuna Neuvostoliiton Berliinin saarron aikana. Sen alkuperäisenä tarkoituksena oli perustelujen mukaan varmistaa Länsi-Euroopan turvallisuus luomalla vahva kytkös Yhdysvaltoihin, joka oli eurooppalaisten silmissä toisen maailmansodan jälkeen ainoa voimavara, jolla voitiin suojautua Neuvostoliiton laajentumispyrkimyksiltä. Naton ensimmäisen pääsihteerin, lordi Ismayn, sanoin Naton tehtävänä oli ”pitää venäläiset poissa, amerikkalaiset sisällä ja saksalaiset kurissa”. Nato muodosti länsiblokin kovan ytimen. Perustamisestaan vuoteen 1991 asti Naton nimetty vastustaja oli Neuvostoliitto, joka itse muodosti Varsovan liiton vuonna 1955 Länsi-Saksan liityttyä Natoon ja aseistauduttua. Tämän
vuoksi Nato organisoitui vastaamaan tähän uhkaan määrittelemällä erityisesti ydinaseisiin liittyviä strategisia käsitteitä, suunnittelemalla koordinoidusti sotilaallisia voimavaroja kaikkien jäsentensä toimesta sekä maantieteellisten alueiden mukaan jaotelluilla integroiduilla järjestelyillä, joista SHAPE on ehdottomasti tärkein.
Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä vuonna 1991 Atlantin liitto on pysynyt hengissä, vaikka sen tärkein alkuperäinen olemassaolon
syy on kadonnut. Se on laajentunut kattamaan entiset itäblokin maat ja entiset Neuvostoliiton tasavallat. Se on ottanut huomioon uudet kriisit ja uhat, kuten entisen Jugoslavian kansallismieliset konfliktit, kansainvälisen terrorismin nousun ja joukkotuhoaseiden leviämisen torjunnan, minkä seurauksena Nato on useaan otteeseen uudistanut strategista käsitystään sekä siviili- ja sotilasorganisaatiotaan. Se on kehittänyt järjestelmällistä kumppanuuspolitiikkaa Euroopassa ja kaikkialla maailmassa. Vuodesta 1994 lähtien liittoutuman maat ovat perustaneet rauhankumppanuuden (PfP) Venäjän, sen vaikutuspiiriin kuuluvien maiden ja Länsi-Euroopan puolueettomien maiden kanssa. Vuonna 2002 Nato tarjosi EU:lle myös etuoikeutetun suhteen, Euroopan turvallisuus- ja puolustusidentiteetin (European Security and Defence Identity, ESDI), jonka ansiosta EU voi hyödyntää Naton resursseja tietyissä operaatioissa yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkansa puitteissa.
NATOn päämaja
Aluksi Lontoossa ja sittemmin Pariisissa (tiloissa, joissa nykyisin toimii Paris-Dauphinen yliopisto – PSL) sijainnut
päämaja
on vuodesta 1966 lähtien ollut Harenissa (Brysselissä), ja Naton tärkein sotilasjohto, SHAPE, joka alun perin sijaitsi Rocquencourtissa (Ranskassa), on nykyisin Maisièresissä (Monsissa), joka sijaitsee myös Belgiassa.
Naton alku ja kehitys kylmän sodan aikana.
Vuosina 1949-1991 oli tarve luoda pysyvä organisaatio. Pohjois-Atlantin neuvosto (NAC) piti ensimmäisen istuntonsa Washingtonissa syyskuussa 1949 ja loi perustan organisaatiolle, joka koostui pääasiassa komiteoista, joiden tehtävänä oli pyrkiä yhteisymmärrykseen jäsenten välillä sen toimialaan kuuluvissa erilaisissa poliittisissa, teknisissä ja sotilaallisissa kysymyksissä ja koordinoida jäsenmaiden puolustussuunnitelmia. Pian kävi selväksi, että tarvittiin pysyvä organisaatio. Helmikuussa 1952 Lissabonissa pidetyssä NAC:n kokouksessa liittouman rakenne muutettiin ja siitä tehtiin pysyvä organisaatio, jonka päämaja oli Pariisissa. Lord Ismaysta tuli Naton ensimmäinen pääsihteeri. Ensimmäinen Naton parlamentaarikkojen konferenssi pidettiin Pariisissa heinäkuussa 1955, ja siitä tuli Naton parlamentaarinen yleiskokous marraskuussa 1966.
NATON parlamentaarinen yleiskokous
- Ydinaseiden käyttöönotto ja niiden käyttödoktriini.
Ydinaseet ovat keskeinen osa Naton historiaa. Ydinpelote on Atlantin strategian hallitseva akseli itablokin huomattavan tavanomaisen kiivaan voiman edessä. Se perustuu olennaisesti Yhdysvaltojen ydinaseisiin ja muodostaa sen, mitä kutsutaan yleisesti amerikkalaiseksi ydinsateenvarjoksi eurooppalaisten hyväksi. Sen uskottavuudesta keskusteltiin ja sen uskottavuus kyseenalaistettiin koko kylmän sodan ajan, erityisesti Ranskassa, mutta myös Yhdistyneessä kuningaskunnassa, joka perusti oman ydinpelotteensa. Naton ja Varsovan liiton asevoimat kohtasivat toisensa Euroopassa kylmän sodan aikana 1950-luvun alusta aina Neuvostoliiton blokin hajoamiseen ja liiton hajoamiseen vuonna 1991. Ne mobilisoivat huomattavia inhimillisiä ja aineellisia voimavaroja, joista suurin osa oli keskitetty rautaesiripun molemmin puolin Keski-Eurooppaan. Tämä vastakkainasettelu ei koskaan johtanut aseelliseen yhteenottoon.
- Kahden liittouman yleinen konteksti.
Yhdysvalloilla oli hallitseva rooli Natossa kylmän sodan aikana, samoin Neuvostoliitolla sopimuksen sisällä. Tätä ylivaltaa käytettiin kuitenkin hyvin erilaisessa alkuperäisessä kontekstissa. Naton sisällä eurooppalaiset vaikuttavat strategisiin päätöksiin, jotka vaikuttavat esimerkiksi käsitykseen puolustaa aluettaan mahdollisimman lähellä itärajoja tai taktisten tai keskitason ydinaseiden asentamiseen omalle maaperälleen. Muodollisesti Varsovan liitto oli organisoitu pitkälti samalla tavalla kuin Nato, mutta Neuvostoliitto valvoi jäsenmaita siten, että se esti strategisesti tärkeällä paikalla olevien Tšekkoslovakian, Puolan, Unkarin ja DDR:n kansandemokratioiden irtautumisen kommunistisesta järjestelmästä ja siten Stalinin tarjoamasta suojasta. Sopimusta käytettiin näin ollen sekä poliittisesti että sotilaallisesti vuonna 1968 tilanteen hallinnan palauttamiseksi ja Prahan kevään lopettamiseksi.
Kumpikin liittouma julisti puolustuksellista luonnettaan. Atlantin liiton synty johtui todellakin Länsi-Euroopan maiden pelosta, että stalinistinen kommunismi leviäisi koko Eurooppaan, ja näin ollen niiden vaatimuksesta saada amerikkalaista suojelua sekä taloudellista ja aineellista apua. Suojelu sai kaksi keskeistä muotoa: amerikkalaisten joukkojen läsnäolo Euroopan maaperällä ja ydinpelote, jota tuki vankasti Yhdysvaltojen ylivoimainen ylivoima ydinaseiden osalta liittouman alkuvuosina, sekä Nato, joka oli integroitu siviili- ja sotilasorganisaatio, jonka tarkoituksena oli antaa uskottavuutta liittouman tukijoiden keskinäisille puolustussitoumuksille. Aloite Varsovan liiton perustamisesta jäi selvästi Neuvostoliiton harteille Länsi-Saksan liityttyä Natoon ja sen uudelleensotilaallistamisen jälkeen, mikä johti Saksan uuden, 495 000 miehen vahvuisen armeijan, Bundeswehrin, perustamiseen. Neuvostoliitto pelkäsi vahvan Saksan nousevan uudelleen esiin ja pyrkivän jälleen Saksan suurvallaksi ja ehkä jonain päivänä hallussaan pitävän ydinaseita, vaikka voimassa olevat sopimukset kielsivät niiden käytön. Ne saattoivat myös pelätä, että amerikkalaiset joutuisivat houkutukseen tehdä ennalta ehkäisevän ydinhyökkäyksen ennen kuin venäläisillä on riittävät vastatoimet. Vaikka näiden kahden liiton puolustuksellinen luonne on hyvin todellinen, siihen liittyy myös sotilasorganisaatioiden tarjoaminen ja sellaisten aseiden kasaaminen, joilla on vahvat hyökkäysvalmiudet. Naton näkökulma on, että Neuvostoliiton sotilasdoktriini ja Varsovan liiton suurvaltojen tulivoima kuvastavat selkeästi hyökkäysasennetta.
NATOn puolustautumiskeinot.
Kumpikin Nato ja liitto ovat valmiita toteuttamaan operaatioita, joissa yhdistetään tavanomaisten ja ydinvoimavarojen käyttö. Naton strategia perustui enemmän ydinpelotteeseen niiden doktriinien mukaisesti, jotka kehittyivät Neuvostoliiton ydinresurssien lisääntyessä. 1960-luvun puolivälistä lähtien Naton doktriinissa, joka tunnetaan nimellä ”asteittainen vastausstrategia”, oletettiin, että Naton tavanomaiset voimat olivat riittävän voimakkaita selviytyäkseen useista tilanteista taktisten ydinaseiden käytön avulla tai ilman sitä. Ajatuksena on, että Natolla on erilaisia voimavaroja, joiden avulla se voi valita vastatoimiensa tason ja osoittaa olevansa valmis ja päättäväinen puolustautumaan samalla kun se jättää vastustajan epävarmaksi siitä, missä muodossa puolustautuminen tapahtuisi.
- Naton ja Varsovan liiton armeijoiden tavanomaiset aseistukset
Molempien osapuolten esikunnissa vallinneet epäilyt taktisten ydinaseiden käytön todellisesta mahdollisuudesta ja se, että itä-länsi-jännitteet syntyivät 1980-luvulla, johtivat molempien osapuolten käyttöön ottaman kaluston vahvistamiseen ja nykyaikaistamiseen, joista tärkeimmät on yksilöity alla olevassa taulukossa. Vaikka Ranska ei 1980-luvulla kuulunut tämän maaliiton integroituun sotilasorganisaatioon, eikä sen voimia näin ollen ole sisällytetty Naton julkaisemiin tietoihin, tässä taulukossa on mainittu tärkeimmät kalustot, joilla Ranskan Saksassa olevat joukot on varustettu, koska ne muodostavat tärkeän yleisen reservin tälle maaliitolle kriisin tai sodan sattuessa Ranskan ja Yhdysvaltojen esikuntien välillä tuolloin neuvoteltujen luottamuksellisten sopimusten mukaisesti. Osa tykistöstä ja taistelulentokoneista on kaksoiskykyisiä, eli niitä voidaan käyttää joko tavanomaisilla räjähteillä tai ydin- tai kemiallisilla aseilla.
Kylmän sodan aikana tämän maiden yhteenliittymän sotilaalliset rakenteet olivat seuraavat : Sotilaskomitean alaisuudessa Naton sotilasjohto jakautuu maantieteellisesti kolmeen pääkomentoon:
- Allied Command Europe (ACE), joka kattaa koko Euroopan kaukaisesta pohjoisesta Välimerelle. Sitä johtava liittoutuneiden ylipäällikkö Euroopassa (Supreme Allied Commander Europe, SACEUR) on amerikkalainen kenraali. Hänen tukenaan on esikunta (SHAPE), joka vastaa puolustussuunnitelmien laatimisesta, ja hänellä on määräysvalta kolmessa pääkomennossa, jotka on myös määritelty maantieteellisen logiikan mukaan: Pohjois-Eurooppa (AFNORTH), joka kattaa Baltian alueen, mukaan lukien Saksan Schleswig-Holsteinin osavaltio, jonka ylipäällikkö (CINCNORTH) on pääsääntöisesti britti.
- Keski-Eurooppa (AFCENT), joka kattaa Länsi-Saksan rajan itäisiin naapureihinsa, jonka ylipäällikkö (CINCCENT) on amerikkalainen Molemmille liittoutumille tämä rintama on tärkein ja kokoaa yhteen suurimman osan niiden maa- ja ilmavoimista. Nato yhdisti sinne kaksi armeijaryhmää, pohjoisen armeijaryhmän (NORTHAG) ja keskisen armeijaryhmän (en) (CENTAG), joihin kuuluu Ranskan armadan vetäydyttyä integroidusta komennuksesta yhteensä kahdeksan armeijakuntaa (kolme saksalaista, kaksi amerikkalaista, yksi brittiläinen, yksi belgialainen ja yksi hollantilainen). Ilmavoimat on organisoitu 2. ja 4. liittoutuneiden taktisten ilmavoimien (ATAF) ympärille.
- Etelä-Eurooppa (AFSOUTH), joka kattaa Välimeren altaan ja jonka joukkoja ovat antaneet käyttöön Italia, Kreikka ja Turkki sekä Yhdysvaltain 6. laivasto.
- Allied Command Atlantic (ACLANT), joka kattaa Pohjois-Atlantin alueen ja jonka päävastuualueena on liittoutuneiden meriliikenneyhteyksien suojaaminen, kyky toimittaa vahvistuksia Yhdysvalloista Eurooppaan kriisitilanteessa ja kyky toteuttaa amfibio-operaatioita pohjoisessa. Sitä johtava liittoutuneiden Atlantin ylipäällikkö (Supreme Allied Commander Atlantic, SACLANT) on aina Yhdysvaltain laivaston amiraali, joka useimmiten on myös Yhdysvaltain Atlantin laivastoa komentava amiraali. Hänen sijaisensa on brittiläinen amiraali.
- Allied Command Channel (ACCHAN), joka kattaa Englannin kanaalin ja osan Pohjanmerta ja jonka päävastuulla on pitää avoinna Ison-Britannian ja Euroopan mantereen väliset meriväylät amerikkalaisten, kanadalaisten ja brittiläisten vahvistusten sujuvan kulun mahdollistamiseksi.
Liittoutuneiden ylipäällikkö Channel (CINCHAN) on brittiläinen amiraali, joka on myös Britannian kuninkaallisen laivaston ylipäällikkö.
NATO:n maavoimat
Nato-joukkojen vastuualueet Keski-Euroopassa.
Saksan liittotasavallan pohjoisin osa Elben pohjoispuolella on Pohjois-Euroopan viranomaisen (AFNORTH) vastuualueella, johon on liitetty Baltian lähestymisalueiden liittoutuneiden voimien viranomainen (BALTAP), jolla on saksalainen ja tanskalainen monikansallinen panssarijoukko, joka koostuu rauhan aikana kahdesta mekanisoidusta jalkaväkidivisioonasta ja panssarijoukko-osastoista, joita kriisitilanteessa vahvistettaisiin ennalta määrätyillä brittiläisillä ja yhdysvaltalaisilla yksiköillä. Kaksi Armada-ryhmää Keski-Euroopassa (AFCENT) linjaavat seuraavat resurssit boreaalisesta etelään:
- Pohjoinen armeijaryhmä (NORTHAG) kattoi DDR:n rajan Elbestä Ala-Saksissa neljän maan voimin: Hollannin I armeijakunta, Saksan I armeijakunta, Britannian Reinin armeija (BAOR) ja Belgian I armeijakunta.
- Keskusarmeijaryhmä (en) (CENTAG) suojasi DDR:n eteläpuolen ja Tšekkoslovakian rajan kolmen maan voimin: Saksan III armeijakunta, amerikkalainen V armeijakunta, amerikkalainen VII armeijakunta, johon kuului myös kanadalainen divisioona, ja Saksan II armeijakunta. Kaiken kaikkiaan Natolla oli 1970- ja 1980-luvuilla Jyllannista Baijeriin kahdeksan panssarijoukkoa, joiden joukot olivat peräisin kahdeksalta maalta12. Näihin voimavaroihin lisättäisiin sodan sattuessa Ranskan joukot Saksassa, jossa oli kolme panssaridivisioonaa ja parhaimmillaan lähes 50 000 miestä. Tämän maaliiton kanssa laadittiin suunnitelmat, joissa määritettiin etukäteen, mikä olisi niiden rooli Keski-Euroopan rintaman vahvistamisessa.
Yhdysvallat oli sijoittanut lukuisia maavoimia Eurooppaan toisesta maailmansodasta lähtien. Kylmän sodan aikana 7. Armada eli USAREUR johti näitä joukkoja, jotka oli jaettu 5. armeijakunnan ja 7. armeijakunnan kesken, joista jälkimmäinen lakkautettiin vuonna 1991 Persianlahden sodan jälkeen. Nämä joukot sijaitsevat lähes kokonaan Saksassa. Ne koostuvat pääasiassa 1. jalkaväkidivisioonasta, joka sijaitsee Würzburgissa, ja 1. panssaridivisioonasta, joka sijaitsee Wiesbadenissa, sekä 7. armadasta, joka sijaitsee Heidelbergissä kuten 5. armeijakunta.
- Britannian Reinin armeija, joka on sijoitettu Saksan liittotasavallan pohjoisosaan, laajojen tasankojen alueelle, joka on suotuisa suurten taistelupanssarivaunuyksiköiden manööverien kannalta, koostui neljästä panssaridivisioonasta sekä tykistö-, pioneeri- ja helikopteriyksiköistä, jotka oli liitetty armeijakunnan komentoon 1980-luvun alussa. Kustannusten vähentämiseksi vuonna 1983 näitä joukkoja supistettiin yhdellä panssaridivisioonalla, joka korvattiin Isossa-Britanniassa sijaitsevalla jalkaväkidivisioonalla, joka toimi reservinä13.
- Alankomaiden armeijakunnan I armeijakuntaan kuuluu noin 35 000 ammattisotilasta, jotka on järjestetty kuuteen mekanisoituun prikaatiin, kolmeen panssariprikaatiin, yhteen jalkaväkiprikaatiin, tykistö-, ilmatorjunta- ja pioneeriosastoihin sekä kolmeen divisioonan esikuntaan. Miehistöä täydennetään asevelvollisuudella ja reserviläisillä
Voimat ja lentotukikohdat
Monet ovat Maaliiton ilmavoimien lentokoneet Bitburgin lentotukikohdan lennonjohtotornin edessä Länsi-Saksassa vuonna 1959 .Vasemmalta oikealle kanadalaisen Canadair Sabren nokka, Länsi-Saksan Luftwaffen F-84F Thunderstreak, Hollannin Koninklijke Luchtmachtin pohjoisamerikkalainen F-86K Sabre, Ranskan ilmavoimien Dassault Mystère IV, Britannian kuninkaallisten ilmavoimien Hawker Hunter, Belgian kuninkaallisten ilmavoimien Avro CF-100 Canuck, USAF:n 36. taktisen hävittäjälentolaivueen 22nd TFS:n North American F-100C Super Sabre ja taustalla Douglas C-47 Skytrain.
Vuonna 1951 Natolla oli vain vähäinen määrä lentopaikkoja, jotka kykenivät operoimaan uuden sukupolven suihkukoneilla, joten se ryhtyi massiivisiin ponnisteluihin tällä alalla, ja Eurooppaan perustettiin tai kehitettiin 220 lentotukikohtaa 448 miljoonan punnan kustannuksella (arvo vuonna 1969). Yhdysvaltain Euroopan ilmavoimilla, joiden päämaja oli ollut vuodesta 1945 lähtien Wiesbadenissa, Länsi-Saksassa, oli 1950-luvulla neljä laivuetta sijoitettuna Yhdistyneeseen kuningaskuntaan, kolme Länsi-Saksaan ja kuusi Ranskaan, mikä edusti 18 000:ta henkilöä ja 800:aa kaikentyyppistä lentokonetta.
Yhdysvallat, joka oli ollut vahvasti mukana Korean sodassa kesäkuusta 1950 lähtien, ei pystynyt saattamaan asennoitumistaan Euroopassa loppuun suunnitelmien mukaisesti. Sen seurauksena Kanadan oli korvattava tämä ongelma. Sen vuoksi päätettiin perustaa Eurooppaan varatut Kanadan suorituskykyiset ilmavoimat, jotka koostuivat neljästä kolmen laivueen (jotka oli varustettu uusilla pohjoisamerikkalaisilla F-86 Sabreilla) siivestä kukin. 1(F)-osasto sijoitettiin Marvilleen, 2(F) Grostenquiniin (molemmat Ranskassa), 3(F) Deux-Pontsiin ja 4(F) Baden-Söllingeniin (molemmat Länsi-Saksassa). Vuodesta 1955 alkaen päätettiin ottaa käyttöön integroitu ilmapuolustusjärjestelmä, johon kuului Euroopassa oleva tutkaverkosto, johon oli yhdistetty hävittäjäyksiköitä ja maasta ilmaan -ohjuspattereita.
Nato-ilmavoimien organisaatio.
Organisaatio noudattaa pääosin maavoimien alueellista jakoa:
